Guest
Aleksis Kiven “Joulu-ilta“, yksi unohdetuimmista suomalaisista joulurunoista. Vikke Häkkisen tulkinta V-P. Bäckmanin sävellyksestä, pianosäestys Jouko Korhonen. Marras Workshop 1994. JOULU-ILTA Sumunen ilma vuorilla väikkyy, raskaasti pilvet käy, hengittää kostee, suojanen tuuli himmeäs männistös, toki riemu lemmekäs himmeydes hymyilee kuin hääjuhla synkeäs yössä: tullut on joulu-ilta. Huoneesta loistaa valkeus hauska vastahan kulkijan, hedelmii vuoden ahkerast työstä tornina seisoovi pöytävaatteel valkeal vierahille tarjona, ja laattial kiiltävät oljet leimues iltapystyn. Pöydässä istuu asujat kaikki huoneessa loistavas, kellenkään määrää eteen ei panna lahjoista taivahan; kaikki yhtä ansainneet, kaikki tässä vierahat; ja koska he pöydästä käyvät, pauhaavat jouluvirret. Veisaavi nuori, veisaavi vanha, kuultelee hartaast laps; Sionin juhlasta veisunsa kaikuu, ihmeestä suurimmast, sankarista seimessä Bethlehemin kaupungis ja silmissä kyynele loistaa kuultelevalla lapsel. Heikenee vihdoin valkean loiste, virsi myös vaikenee, äänettä kauvan istuvat kaikki vakaasti miettien tulisian hohtaes, punahiilen himmetes; ja lepohon käyvät he viimein vuoteelle olkiselle. Korkea juhla, ihana ilta oljilla kultasil, valossa valkeen, ilosen liekin sumusen yösen kohdus! Ken sua taitaa unohtaa? Ken sun virttes kaikunaa? Ken lapsukaist äitinsä helmas vajassa Bethlehemin?
